Päivä 57

Otin muutaman juoksuaskeleen, kiirehdin vanhan kouluni pihan poikki vilkuillen ympärilleni, jopa kääntyilen koko vartalollani. Olin jo kiiruhtamassa muualle, kun näin hänet istumassa pyörätelineitten luona, leveällä ja matalalla kivimuurilla. En koskaan ymmärtänyt sen virkaa, mutta siitä sai hyvän penkin. Hänen vierellään oli rikottu mattamusta pyörä, joka on majaillut pari vuotta samaisessa paikassa. Lukko on vieläkin kiinni etupyörässä, mutta takapyörä oli varastettu. Muistaakseni ajoneuvo kuului eräälle vaaleahiuksiselle pojalle ala-asteen rinnakkaisluokaltani, hän oikein ripusti käytävien seinillä julisteita, jossa pyysi varasta palauttamaan puuttuvan osan pyörästään. No, ei hän sitä takaisin saanut, mutta kaipa se kannatti kuitenkin yrittää.

Nostin korutäytteisen käteni ja vilkutin pojalle helpottuneena hymyillen. Muistutin varmaan vähä-älyistä viisivuotiasta ilmeeni vuoksi, mutten oikein jaksanut välittää siitä. Hän myös heilautti kättään, kun jatkoin matkaani ponnahtelevin askelein pyörätelineille. Istuuduin hänen vierelleen, kuitenkin niin kauas, että pienikokoinen lapsi olisi mahtunut väliimme. Laskin käteni varoen pieneen tilaan reisiemme välissä, häneen koskematta. Muutamaksi sekunniksi jäin tuijottelemaan äitini vanhaa kihlasormusta, jonka olin paremman puutteessa laittanut keskisormeeni. Sillä ei ollut tunteellista arvoa hänelle, joten antoi minun vapaasti käyttää sitä, mutta se tuntui silti vähän kummalliselta. Havahdun ajatuksistani seuralaiseni avatessa suunsa. ”Mä luulin jo, että sä jätät tulematta,” hän sanoi hiljaa, katse liimautuneena edessämme kohoavaan harmaaseen rakennukseen. ”Kyllä sä tiesit että mä tulen. Mä tulen aina,” vastasin katsellen hänen sivuprofiiliaan hymynkare punaisiksi maalatuilla huulillani.

Istuimme hiljaa vartin jos toisenkin, täysin liikkumatta. Vihdoin hän käänsi katseensa minuun. Hänen huulilleen levisi herkkä hymy, ja hän laittoi kätensä miltei omani päälle, ihokosketuksesta puuttui puolisen senttiä. Hän ei koskaan ollut koskenut minuun, ja luulin, ettei koskaan tulekkaan koskemaan. Se ei kuitenkaan vaivannut minua, päinvastoin, se sai minut tuntemaan itseni spesiaaliksi. Se sai minut tuntemaan, että me olimme ainutlaatuisia. Ja sitä me olimmekin.