perjantai, 30. joulukuu 2011

coffee and smokes, cold diet cokes, that's what pretty girls are made of

kuunnellen yksinäistä kuvaa

silmänsä sulkien kaikelta pahalta

ei kukaan tätä voisi pilata

nälän kaivertaessa kuivan ihon pintaa

kopeissa sormissa kiertää kerrankin veri

kaikki ihokarvat pystyssä

ei tarvitse enää pelätä

ikuista huutoa mielessään

painostusta hellien käsien ympäröiden

edes itseään, ei edes itseään

pienimuotoinen taivas

perjantai, 30. joulukuu 2011

meren silmät osa 3

Päivä 57

Otin muutaman juoksuaskeleen, kiirehdin vanhan kouluni pihan poikki vilkuillen ympärilleni, jopa kääntyilen koko vartalollani. Olin jo kiiruhtamassa muualle, kun näin hänet istumassa pyörätelineitten luona, leveällä ja matalalla kivimuurilla. En koskaan ymmärtänyt sen virkaa, mutta siitä sai hyvän penkin. Hänen vierellään oli rikottu mattamusta pyörä, joka on majaillut pari vuotta samaisessa paikassa. Lukko on vieläkin kiinni etupyörässä, mutta takapyörä oli varastettu. Muistaakseni ajoneuvo kuului eräälle vaaleahiuksiselle pojalle ala-asteen rinnakkaisluokaltani, hän oikein ripusti käytävien seinillä julisteita, jossa pyysi varasta palauttamaan puuttuvan osan pyörästään. No, ei hän sitä takaisin saanut, mutta kaipa se kannatti kuitenkin yrittää.

Nostin korutäytteisen käteni ja vilkutin pojalle helpottuneena hymyillen. Muistutin varmaan vähä-älyistä viisivuotiasta ilmeeni vuoksi, mutten oikein jaksanut välittää siitä. Hän myös heilautti kättään, kun jatkoin matkaani ponnahtelevin askelein pyörätelineille. Istuuduin hänen vierelleen, kuitenkin niin kauas, että pienikokoinen lapsi olisi mahtunut väliimme. Laskin käteni varoen pieneen tilaan reisiemme välissä, häneen koskematta. Muutamaksi sekunniksi jäin tuijottelemaan äitini vanhaa kihlasormusta, jonka olin paremman puutteessa laittanut keskisormeeni. Sillä ei ollut tunteellista arvoa hänelle, joten antoi minun vapaasti käyttää sitä, mutta se tuntui silti vähän kummalliselta. Havahdun ajatuksistani seuralaiseni avatessa suunsa. ”Mä luulin jo, että sä jätät tulematta,” hän sanoi hiljaa, katse liimautuneena edessämme kohoavaan harmaaseen rakennukseen. ”Kyllä sä tiesit että mä tulen. Mä tulen aina,” vastasin katsellen hänen sivuprofiiliaan hymynkare punaisiksi maalatuilla huulillani.

Istuimme hiljaa vartin jos toisenkin, täysin liikkumatta. Vihdoin hän käänsi katseensa minuun. Hänen huulilleen levisi herkkä hymy, ja hän laittoi kätensä miltei omani päälle, ihokosketuksesta puuttui puolisen senttiä. Hän ei koskaan ollut koskenut minuun, ja luulin, ettei koskaan tulekkaan koskemaan. Se ei kuitenkaan vaivannut minua, päinvastoin, se sai minut tuntemaan itseni spesiaaliksi. Se sai minut tuntemaan, että me olimme ainutlaatuisia. Ja sitä me olimmekin.

perjantai, 30. joulukuu 2011

meren silmät osa 2

Päivä 25 ( Ikuistamaton päivä )

Lähdin arkipäiväiselle kävelylleni ensimmäistä kertaa ilman rakasta Olympostani, mutten tuntenut oloani lainkaan orvoksi, kuten yleensä tunsin unohtaessani kameran kotiin tärkeinä tapahtumapäivinä. Lähiaikoina olin muutenkin unohtanut ottaa matkan varrella kuvia, mutta säästyipähän filmiä ja äitini oli tyytyväinen. Sain kuulla häneltä usein saarnaa rahan arvosta, mutta lopulta sain työpaikan ja aloin maksamaan itse kuvien kehittämisestä. No, ainakin suurimmaksi osaksi. Äitini tuntee silloin tällöin velvollisuutta maksaa ne puolestani. Kuitenkin, syy miksen saanut rullaani täyteen oli hän. Ei, ei äitini, vaan se yksilö joka saa minut unohtamaan muun maailman kun mieleen tupsahtaa. Reilua toimintaa ? En voinut uskoa, että oikea ihminen pystyisi kiinnostamaan minua näin suuresti, oikea ja elävä ihminen. Ennen ensimmäistä kohtaamistamme kiinnostukseni rajoittui pelkästään elektroniikkaan ja fiktionaalisiin ihmisiin, toisin sanoen sarjakuvahahmoihin. Nörtti ja ylpeä siitä. Olin täysin erakoitunut muusta maailmasta. Toki kävin koulua, sekä kävelyilläni - jotka ovat ainoa asia joka pitää minut täysijärkisenä, mutten piitannut kenestäkään. Muut ihmiset olivat kuin hyttysiä, vain häiritsemässä rauhaani, päiväunelmointiani. Hän oli ainoa poikkeus, en vain saanut millään keksittyä miksi.

Ympärilläni avautui tuttu ja turvallinen maisema, hypähtelin suurten yhtiöiden pienten toimipisteiden ohi käteni alaselän kaarteella leväten. Olin uskaltaunut pukeutumaan monen vuoden jälkeen suosikkimekkooni, viininpunaiseen - äitini mukaan kokonsa puolesta telttaan - pussihelmaiseen unelmaan. Salaa mielessäni toivoin tekeväni vaikutuksen häneen naisellisella puolellani, joka ei päässyt juurika koskaan esille, edes juhlatilaisuuksissa.

Pienimuotoinen hämmentynyt ilme sai suupieleni taipumaan reilusti ylöspäin. Hän tosiaan huomasi.

perjantai, 30. joulukuu 2011

meren silmät

Päivä 01 ( Ensimmäinen kohtaaminen )

Tummat hiukseni lennähtelivät silmilleni, suulle ja poskille tuulen ujeltaessa korvaan. Minulta kyseltiin jatkuvasti olinko värjännyt hiukseni, koska kasvoillani komeilee rykelmä pisamia, nekin tummia. Jos olisin luontaisesti punapää, pisamanikin olisivat punaisia. Eikö ? Kaulassani roikkuva filmikamera paiskautui miltei tasaisesti kylkiluitani vasten kävellessäni ripeästi eteenpäin. Sain sen äidiltäni lahjaksi kun täytin kolmentoista. Hän oli varmistanut moneen kertaan, halusinko varmasti filmikameran, enkä vaikkapa Nikonin uusinta järjestelmäkameraa. Olisihan sekin ollut ihan mukava, mutta se ei tuntuisi samalta kapeissa käsissäni, ei lainkaan. Filmikameroissa oli sitä vanhan ajan tuntua, jota rakastin yli kaiken. Olin työntänyt jalkoihini tuhnuiset, vanhat lyhytvartiset koripallotossun. Vaikka tossut olivat mustat, monen matkan varrella kerätyn lian erotti selvästi. Luulisi ettei niistä enää tulisi rakkoja, mutta pikkuvarvastani kirveli huomattavasti, muttei kävely ollut tukalaa.

Alkusyksy inspiroi minua suuresti, joten olin päättänyt lähteä ulos kuvaamaan mullasta puskevia kasveja, raikkaan tuoksuista tuulta ja kauniissa valossa kylpeviä vanhoja rakennuksia. Kävelin vanhaa ja tuttua reittiä, ensin lähimetsän kautta kaupunginosan omalle juna-asemalle, sitten vanhojen puutalojen sekaan, josta autotietä pitkin keltaiselle ala-asteen rakennukselle, jossa itsekkin kävin koulua muutama vuosi takaperin. Sinne päästyäni menin suorinta tietä kotiin, siinä saa yhteensä taivaltaa ainakin seitsemän kilometriä. Kävelin aina samaista reittiä, koska kukaan tuntemani, taikka puolituttuni eivät käyneet näissä osissa suurehkoa lähiötä, jossa olen asunut koko ikäni.

Seisahtuessani paikoilleni, nostin kameran ylävatsaltani silmieni korkeudelle. Tarkensin kuvan varoen, ja siirsin sormeni vähitellen karhealle laukaisimelle. Kun räpsäytin kuvan keväisestä yöstä, näinkin linssin läpi tumman siluetin. Laskiessani kameran hitaasti käsistäni, astuin askeleen lähemmäs hahmoa.

Nuori mies seisoi matalan kerrostalon koko rakennuksen kiertävän parvekkeen kaiteen päällä. Hän vain oli siinä, jalat suorana ja kädet hupputakin taskussa, katsellen suoraan silmiini. Pojalla oli huppu päässään, mutta ilmeisesti paksut, kiharaiset otsahiukset roikkuivat kulmakarvojen päällä. Tuijotin häntä, ja hän minua. Yö oli hiljainen, kunnes muutaman kymmenen metrin päähän ilmestyi joukko kovaäänisiä, humalaisia nuoria, joiden äänistä tunnistin naapurini. Heidät kuultuaan poika hyppäsi kaiteeltaan alas, loi minuun viimeisen katseen ja juoksi heidän sekaansa.

perjantai, 30. joulukuu 2011

sinistä syvempi

valkeat polvet maalasi verellä
käpertyi sateen keräämään mereensä
heijastus pilvettömästä taivaasta ei erotukkaan
kun hiukset sipaisi silmiltään
tumman puuvillan muuttuessa yhä painavammaksi
posket pysyivät kuivina
kauniina aamuna
se maistui auringonpaisteelta
liian kitkerältä kahvilta
muttei lämmintä tuulahdusta tiedossakaan
vain siniset silmät