Päivä 25 ( Ikuistamaton päivä )

Lähdin arkipäiväiselle kävelylleni ensimmäistä kertaa ilman rakasta Olympostani, mutten tuntenut oloani lainkaan orvoksi, kuten yleensä tunsin unohtaessani kameran kotiin tärkeinä tapahtumapäivinä. Lähiaikoina olin muutenkin unohtanut ottaa matkan varrella kuvia, mutta säästyipähän filmiä ja äitini oli tyytyväinen. Sain kuulla häneltä usein saarnaa rahan arvosta, mutta lopulta sain työpaikan ja aloin maksamaan itse kuvien kehittämisestä. No, ainakin suurimmaksi osaksi. Äitini tuntee silloin tällöin velvollisuutta maksaa ne puolestani. Kuitenkin, syy miksen saanut rullaani täyteen oli hän. Ei, ei äitini, vaan se yksilö joka saa minut unohtamaan muun maailman kun mieleen tupsahtaa. Reilua toimintaa ? En voinut uskoa, että oikea ihminen pystyisi kiinnostamaan minua näin suuresti, oikea ja elävä ihminen. Ennen ensimmäistä kohtaamistamme kiinnostukseni rajoittui pelkästään elektroniikkaan ja fiktionaalisiin ihmisiin, toisin sanoen sarjakuvahahmoihin. Nörtti ja ylpeä siitä. Olin täysin erakoitunut muusta maailmasta. Toki kävin koulua, sekä kävelyilläni - jotka ovat ainoa asia joka pitää minut täysijärkisenä, mutten piitannut kenestäkään. Muut ihmiset olivat kuin hyttysiä, vain häiritsemässä rauhaani, päiväunelmointiani. Hän oli ainoa poikkeus, en vain saanut millään keksittyä miksi.

Ympärilläni avautui tuttu ja turvallinen maisema, hypähtelin suurten yhtiöiden pienten toimipisteiden ohi käteni alaselän kaarteella leväten. Olin uskaltaunut pukeutumaan monen vuoden jälkeen suosikkimekkooni, viininpunaiseen - äitini mukaan kokonsa puolesta telttaan - pussihelmaiseen unelmaan. Salaa mielessäni toivoin tekeväni vaikutuksen häneen naisellisella puolellani, joka ei päässyt juurika koskaan esille, edes juhlatilaisuuksissa.

Pienimuotoinen hämmentynyt ilme sai suupieleni taipumaan reilusti ylöspäin. Hän tosiaan huomasi.