kuunnellen yksinäistä kuvaa

silmänsä sulkien kaikelta pahalta

ei kukaan tätä voisi pilata

nälän kaivertaessa kuivan ihon pintaa

kopeissa sormissa kiertää kerrankin veri

kaikki ihokarvat pystyssä

ei tarvitse enää pelätä

ikuista huutoa mielessään

painostusta hellien käsien ympäröiden

edes itseään, ei edes itseään

pienimuotoinen taivas