Päivä 01 ( Ensimmäinen kohtaaminen )

Tummat hiukseni lennähtelivät silmilleni, suulle ja poskille tuulen ujeltaessa korvaan. Minulta kyseltiin jatkuvasti olinko värjännyt hiukseni, koska kasvoillani komeilee rykelmä pisamia, nekin tummia. Jos olisin luontaisesti punapää, pisamanikin olisivat punaisia. Eikö ? Kaulassani roikkuva filmikamera paiskautui miltei tasaisesti kylkiluitani vasten kävellessäni ripeästi eteenpäin. Sain sen äidiltäni lahjaksi kun täytin kolmentoista. Hän oli varmistanut moneen kertaan, halusinko varmasti filmikameran, enkä vaikkapa Nikonin uusinta järjestelmäkameraa. Olisihan sekin ollut ihan mukava, mutta se ei tuntuisi samalta kapeissa käsissäni, ei lainkaan. Filmikameroissa oli sitä vanhan ajan tuntua, jota rakastin yli kaiken. Olin työntänyt jalkoihini tuhnuiset, vanhat lyhytvartiset koripallotossun. Vaikka tossut olivat mustat, monen matkan varrella kerätyn lian erotti selvästi. Luulisi ettei niistä enää tulisi rakkoja, mutta pikkuvarvastani kirveli huomattavasti, muttei kävely ollut tukalaa.

Alkusyksy inspiroi minua suuresti, joten olin päättänyt lähteä ulos kuvaamaan mullasta puskevia kasveja, raikkaan tuoksuista tuulta ja kauniissa valossa kylpeviä vanhoja rakennuksia. Kävelin vanhaa ja tuttua reittiä, ensin lähimetsän kautta kaupunginosan omalle juna-asemalle, sitten vanhojen puutalojen sekaan, josta autotietä pitkin keltaiselle ala-asteen rakennukselle, jossa itsekkin kävin koulua muutama vuosi takaperin. Sinne päästyäni menin suorinta tietä kotiin, siinä saa yhteensä taivaltaa ainakin seitsemän kilometriä. Kävelin aina samaista reittiä, koska kukaan tuntemani, taikka puolituttuni eivät käyneet näissä osissa suurehkoa lähiötä, jossa olen asunut koko ikäni.

Seisahtuessani paikoilleni, nostin kameran ylävatsaltani silmieni korkeudelle. Tarkensin kuvan varoen, ja siirsin sormeni vähitellen karhealle laukaisimelle. Kun räpsäytin kuvan keväisestä yöstä, näinkin linssin läpi tumman siluetin. Laskiessani kameran hitaasti käsistäni, astuin askeleen lähemmäs hahmoa.

Nuori mies seisoi matalan kerrostalon koko rakennuksen kiertävän parvekkeen kaiteen päällä. Hän vain oli siinä, jalat suorana ja kädet hupputakin taskussa, katsellen suoraan silmiini. Pojalla oli huppu päässään, mutta ilmeisesti paksut, kiharaiset otsahiukset roikkuivat kulmakarvojen päällä. Tuijotin häntä, ja hän minua. Yö oli hiljainen, kunnes muutaman kymmenen metrin päähän ilmestyi joukko kovaäänisiä, humalaisia nuoria, joiden äänistä tunnistin naapurini. Heidät kuultuaan poika hyppäsi kaiteeltaan alas, loi minuun viimeisen katseen ja juoksi heidän sekaansa.